Joulu tulee!

Oij! Joulu tulee, ja olen tismalleen oikeassa kaupungissa sitä varten! Joulutorit avautuivat vihdoinkin, mikä tarkoitti sitä, että joulun vietto sai virallisen starttinsa ja marraskuun alussa! Ihanaa, ihanaa, ihanaa, tosin ainut huono puoli on, että täältä käsin en voi tehdä mitään joulujärjestelyjä, kuten leipoa pipareita tai joulutorttuja, eikä kämpän koristuksiinkaan viitsi ruveta investoimaan omaisuuksia. Ensimmäisenä joulutoriviikonloppuna en kuitenkaan rynnännyt suoraan joulutorille, vaan sen sijasta menimme Museumsquartierin sisäpihalle, jossa oli “glögitori”. Eri kahvilat olivat tuoneet sinne omia telttojaan ja myivät glühweinia ja erimakuisia punscheja, musiikki soi ja pihalla pyöri jokin valoshow. Tunnelma oli aivan mahtava, ja mietin – miksei Suomessa ole mitään vastaavaa? Vastaus: 1) olisi liian kylmä tai huono ilma, 2) alue pitäisi eristää anniskelualueeksi ja jokaisen sisääntulijan ikä kytättäisiin ja 3) paikalla olisi poliiseja viemässä puolen tunnin jälkeen aina jonkun hieman liikaa nauttineen pois. Itävallassa muovimukit yleisötapahtumissa on ilmeisesti kielletty, joten täällä on sen sijasta käytössä mukisysteemi – ensimmäisen juoman ostamisen yhteydessä maksat pantin myös mukista, jota voit käyttää koko illan. Illan päätteeksi mukin voi pitää tai palauttaa ja saada rahansa takaisin. Mukin pitäminen on sinänsä hauskaa, että jokaisella tapahtumalla on oma mukinsa, ja paikalliset varmaankin keräävät tietyistä tapahtumista mukit jokaiselta vuodelta. Seuraavana iltana olin pitkästä aikaa ulkona, ja ensimmäistä kertaa Praterdomella. Kyseessä oli jokin ESN-ilta, johon käsittääkseni meillä piti olla 10 euron juomalippu ja ilmainen sisäänpääsy (tosin illan päätteeksi huomasin, että toinen ei pitänyt paikkaansa, en tiedä kumpi), mutta paikka oli tosi kiva!

Yhtenä iltana päätimme Paulinen kanssa tehdä jotain kivaa, ja päätimme lähteä leffaan paikkaan, joka oli Paulinen tandemparin mukaan “really cool”. Leffateatteri oli aika syrjässä, lähellä Naschmarktia, ja kun tulimme sisään niin huomasimme, että “really cool” oli sama kuin “really alternative”. Saman paikan yhteydessä oli sekä baari että leffateatteri. Baarista saattoi tilata juoman leffan kyytipojaksi ja vastaavasti leffan jälkeen ihmiset jäivät hengaamaan baarin puolelle. Elokuva, jonka kävimme katsomassa, ei ollut mikään tyypillinen Maija-menee-elokuviin-elokuva: The Doors-dokumentti. Olihan se mielenkiintoinen ja sivistävä, mutta koko ilta oli kokonaisuudessaan melko erikoinen. Baari oli hieman rähjäinen ja täynnä tupakansavua, mutta meillä oli niin kivaa, että meinasin loppujen lopuksi myöhästyä viimeisestä metrosta.

Saimme kuolema-aiheisen esitelmämmekin vihdoin pidettyä, vaikka täytyy sanoa, etten ikinä koskaan elämässäni ole pitänyt niin huonoa esitelmää (tai kokonaisuus oli varmaankin ihan hyvä, mutta oma osuus aivan kamala). Olin niin keskittynyt siihen, että sain referoitua 100 sivun teoriat kolmeen sivuun vielä analysoiden sitä aiheemme kannalta kirjallista versiota varten, että hetki ennen suullista esititelmää tajusin ettei slaidien lisäksi mulla ollut aavistustakaan mitä aion sanoa. Yleensä spontaani esiintyminen luonnistuu todella hyvin, mutta nyt ehkä jännitys ja vieras kieli tekivät sen, että olin aivan kamala. No, ainakin se on ohitse. Esitelmän jälkeen meillä oli keskustelu aiheesta, ja se oli itseasiassa ihan mielenkiintoinen, kun pääsi kuulemaan eri maiden suhtautumisesta kuolemaan. Etelä-Amerikassa kuolema on yleinen vitsailun aihe, Tanskassa melko lailla tabu. Käänsimme myös omista kielistämme erilaisia ilmaisuja kuolemiselle. “Siirtyä autuaammille metsästysmaille” aiheutti kovasti hilpeyttä kanssaopiskelijoissa (se oli myös helpoin kääntää).

Toinen hauska kouluun liittyvä asia oli brandauksen luento, jolla aiheena oli tuotekehittely. Saimme tuntitehtäväksi kehittää linja- tai kategorialaajennuksia Axelle – ja meillä oli hulvattomin tunti ikinä. Halusimme tottakai tehdä kategorialaajennuksen, ja ideoita lenteli; alusvaatteita, kurkkupastilleja, bilepaketteja. Loppujen lopuksi kuitenkin päädyimme Axe-kondomeihin – kuten myös 3 muuta ryhmää (eli idean täytyy olla hyvä!). Hauskinta oli kuitenkin se, että kun seuraavana päivänä menin Bipaan (päivittäistavarakauppa naisille, joka myy pääasiassa kosmetiikkaa, kodin- ja lastenhoitotuotteita) ostamaan kynsilakkaa, ja lupauduin liittymään kanta-asiakkaaksi, niin sain kaupan päälle hienon suklaajoulukalenterin. Sen kannessa on viehättävä nainen, jonka huulista valuu suklaata. Kun kotona pääsin tutkimaan kalenteria tarkemmin ja käänsin sen ympäri – niin minkäpä muun sponssituote oli kyseessä kuin Axen! Suklaakalenteri ei tosin kyllä tainnut tulla millekään ryhmälle mieleen. Minkä ihmeen takia Axe markkinoi naisille, ja vielä naiskalenterilla?

Äiti ja isä kävivät täällä toissa viikonloppuna ja oli tosi tosi kivaa! Menin lentokentälle vastaan semmoisen “Äiti&Isä”-kyltin kanssa ja sieltähän ne vihdoin ja viimein pöllähtivät. Nyt olin jo lentokenttäjunan käyttöekspertti, lisäksi liikkumista helpotti se, että Ä&I:n hotelli oli suoraan junareitin varrella. Ekana iltana kävimme jo perinteiseen tapaan A12:ssa syömässä, ja äiti ja isäkin pitivät paikasta. Tosin jostain syystä nukuin seuraavan yön tosi levottomasti ja voin pahoin, ja seuraavana aamuna olin tosi väsynyt. Seuraavana päivänä kiertelimme pääasiassa kaupunkia, ja itseasiassa eksyimme Sacherille kahvilaan. Olin jo vähän päättänyt olla menemättä sinne, koska a) Demelin asiakaspalvelu oli kamalaa ja jonotus kesti iäisyyden, ja jotenkin rinnastin nämä kaksi paikkaa ja b) Aida oli vieressä, ja siellä oli palvelu ja tuotteet kunnossa, mutta päädyimme kuitenkin maistelemaan sitä oikeaa Sacher-kakkua – ja kahvila yllätti erittäin positiivisesti! Ensinnäkin, palvelu oli todella ystävällistä ja huomaavaista. Emme myöskään joutuneet jonottamaan ollenkaan (tulimme ilmeisesti erinomaiseen aikaan) ja puitteet olivat todella upeat! Olin epäileväinen kakun suhteen, mutta sekin oli parempaa kuin Demelillä! Itse en tosin tilannut Sacher-kakkua (selitys: voin edelleen huonosti yön jäljiltä, ja tilasin sen sijasta leivän. Lisäksi tiesin, että Annin kanssa ainakin tulemme käymään viikon kuluttua uudestan), mutta maistoin hitusen isältä. Sacherilta lähti mukaan myös kaakaojauhetta, sekä joulukalenteri Annille. Itse en raaskinut semmoista pyytää, enkä sitten enää myöhemmin itse ostaa. Ei se mitään, onhan minulla sentään viehättävä Axe-kalenteri. Seikkailimme myös Maria Theresia-platzin joulutorilla ja illan pimennyttyä vielä THE joulutorilla, Rathausilla, Chriskindlmarktilla. Paikka oli tupaten täynnä porukkaa, ja se hieman laski joulutunnelmaa. Mutta korkeisiin puihin ripustetut erilaiset, näyttävät jouluvalot olivat jotain aivan erityistä, ja tuli vähän sellainen olo kuin olisi ollut Disneylandissa.

Schönbrunnissa kävin kolmatta kertaa, ja ensimmäistä kertaa otin englanninkielisen audioguiden. Vierailun uusi juttu oli se, että patikoimme mäen päällä olevalle metsästys/huvimajalle ja kävimme siellä kahvilla. Siellä oli jo joulukoristus päällä, eivätkä puitteet muutenkaan olleet mitenkään vaatimattomat. Tilasimme äidin kanssa rommikaakaot ja isä otti Jageteen, joka taitaa jäädä ikuisesti mieleen vahvuutensa takia. Isä taisi mainita asiasta muutamaan otteeseen jälkikäteen, eli sen täytyy olla ollut erittäin tujua. Ulkona oli kuitenkin niin kylmä, että pikku terästys oli enemmän kuin paikallaan. Varsinkin kun Schönbrunn-sunnuntain aamuna minulla oli kurkku hieman kipeä. Ä&I kävivät linnareissun jälkeen viehättävällä kämpälläni hakemassa tavaroita kotiinvietäväksi ja toivat mukanaan Fazerin sinistä ja jouluteetä! Niin, se huono puoli Wienissä on ellen aiemmin ole sitä maininnut, että täältä on tosi vaikea löytää hyvänmakuista teetä. Isä myös katsoi mun patteria ja totesi, että termostaatti on rikki. Eli ei ihme, että lämpöä ei vaan millään tule. Illalla kävimme vielä syömässä Bräulla, joka on lähellä Ä&I:n hotellia (ja jonka nimeä en muista), mutta sieltä sai hyvää olutta ja paljon ruokaa. Tosin kyseessä oli vähän enemmän turistipaikka, mutta mukava sellainen. Mun iltani tosin meni vähän pilalle, kun oli niin kylmissäni jostain syystä, mutta hauskaa oli, ja pian Ä&I:n pitikin lähteä takaisin Suomeen.

Maanantaina äidin ja isän lähdön jälkeen huomasinkin olevani kuumeessa, eli alkuviikko menikin maatessa sängyssä. Tämä ei ollut mikään superiloinen uutinen, koska olin suunnitellut tekeväni yhden ison casen ennen annin tuloa, ja nyt sen tekeminen jäi aivan viime tinkaan. Onneksi mun sairaudet ei koskaan kestä kovin kauan, jos vaan jaksan levätä ensimmäiset päivät kunnolla. Olihan mulla toinenkin tavoite – keskiviikkona nimittäin oli Lord of the Dance, ja lipuista oli maksettu kova hinta. Keskiviikkona siis pakotin itseni ylös, tekemään casea ja illalla sitten showta katsomaan Eeron kanssa. Show oli hyvä, olin melkein liikuttunut siitä, miten hyviä ne tanssijat olivat ja miten kevyesti ja yhtenäisesti ne liikkuivat. Innostuin aina myös, kun huomasin sellaisia kuvioita ja askeleita, joita olisin itsekin osannut tehdä. Ainut ehkä hieman huvittava piirre liittyi itse tanssin herraan. Michael Flatley on ehkä ollut maailman parhaita irkkutanssijoita ja 15 vuotta sitten shown alkaessa lienee ollut erinomaisessa kunnossa, mutta nyt herra Flatley oli viiskymppisen näköinen, hieman kankea ja mahakas mies, jonka tanssahtelu näytti, noh, koomiselta. Toisaalta kuten Eero sanoi, paha on itse lähteä arvostelemaan, kun itse en pystyisi edes murto-osaan hänen suorituksestaan. Lisäksi Flatleyn koputukset olivat jotain aivan uskomatonta, ja toivon että ne olivat live-ääniä, eivätkä tulleet nauhalta. Nyt tuli vaan semmoinen olo, että haluaisin kovasti nähdä Riverdancenkin! Epäilen vaan kovasti, ettei se ole enää tulossa Suomeen.

Anni saapui sitten viime torstai-aamuna, ja sai heti ensimmäisenä päivänä seikkailla yksinään, kun itse jouduin luennolle. Tosin luennon jälkeen jäimme hengaamaan hetkeksi koululle, sillä WU:n eteen oli pystytetty oma glögipiste ja siellä opiskelijat hengasivat isoina laumoina (ovista oli vaikea kulkea) ja siemailivat glühweinia ja punschia. Miksei ole Suomessa tämmöistä?! Mutta tosiaan, luentoni aikana Anni kävikin Sissi-museossa, ja illalla kävimme katsomassa Rathausin joulutoria ja sen jälkeen – Harry Potter und die Heiligtümer des Todes!! Tosin kävimme katsomassa ihan alkuperäiskielisen version ja täytyy sanoa, että oli tähän astisista paras Potter-filmatisointi. Paikallinen leffateatteri oli sinänsä outo, että keskellä elokuvaa tuli viidentoista minuutin VÄLIAIKA!  Aluksi olimme Annin kanssa järkyttyneitä, kun ruutu pimeni ja valot syttyivät – loppuiko se jo? Sinänsä vähän tunnelman lässähdyttäjä, mutta toisaalta taas hyvä vessa ja juoma/napostelunhakutauko.

Vielä perjantaipäiväkin meni casen parissa ja sillä välin Anni seikkaili yksin kaupungilla kartan kanssa. Harmitti niin kovasti, että alkuviikko meni sairastaessa, koska kun jouduin tekemään casen annin aikana niin a) casesta tuli huono kun aikaa oli rajoitetusti ja b) annin vierailu Wieniin meni vähän mun odotteluksi. Loppujen lopuksi kuitenkin pääsimme nauttimaan yhteisestä ajastamme ja menimme – minnekäs muualle kuin A12:sta. Joka kerta sinne mennessä paikka on ollut täydempi ja täydempi ja tällä kertaa onnistuimme saamaan viimeisen vapaan pöydän koko paikasta. Kävikin sitten niin, että puolessa välissä iltaa saimme seuraa. Pari itävaltalaista, ehem, ainakin siinä vaiheessa herrasmiestä tiedusteli voisivatko jakaa pöytämme, koska tilaa ei muualla ollut. Suostuimme tottakai, vaikka sen jälkeen emme saaneetkaan oikein rauhaa. Yritimme kyllä kovasti puhua suomea ja jättää ko pöytäseuralaiset huomiotta, mutta ilmeisesti olimme niin eksoottinen ilmestys, että herraseurueemme mielummin jutusteli kanssamme. Käytännössä seurueen toinen osapuoli puhui meille, vitsaili ja vihjaili jatkuvasti, ja hänen kaverinsa peitteli silmiään käsillä ja näytti haluavan vajota maan alle. Ilta oli loppujen lopuksi erittäin hauska, tosin emme päättäneet lähteä jatkoille kovista pyytelyistä huolimatta.

Wieniin satoi ensilumi! Sataessaan se näytti rännältä, mutta maanpinnalle jäi silti lumikerros (Suomessa tuntuu aina menevän toistepäin) vaikkei täällä edes ole pakkasta. Kun suuntasimme Schönbrunnille minulle neljättä kertaa, tajusin että olin nähnyt sen nyt neljässä eri ulkoasussa; 1) Kesä, 2) Syksy ja ruska 3) Syksy/talvi: ei lehtiä, ei lunta ja 4) talvi ja lumikerros. Toivottavasti tämä jää viimeiseksi kerraksi, koska kohta muistan paikan niin hyvin ulkoa, että voisin ruveta oppaaksi. Joulutorilla söimme gulaschia koverretusta leivästä ja joimme tietty glögiä. Lauantaina kävimme myös shoppailemassa Donauzentrumissa, joka on uusi ostokeskus, muistaakseni Wienin isoin tms. Löysin uuden suosikkikauppani, Grain de Malicen, jossa oli ihania neuleita! Entinen suosikkikauppani Promod tarjosi myös mukavan valikoiman, ja mukaan näistä kahdesta paikasta tarttui mukaan yhteensä 5 paitaa. Minun vaateostotahdillani se oli valtavasti. Tosin en tajua itävaltalaisen arkkitehtuuria; kaikki kauppakeskukset joissa olen käynyt, ovat olleet sokkeloisia, joissa on tuhansia käytäviä, epäloogisia portaita ja liukuportaita, eikä mitään järkeviä karttoja.

Aika meni Annin kanssa tosi nopeasti, ja pian olimme jo taas lentokentällä hyvästelemässä. Täälläoloaikaa on jäljellä enää vajaa kuukausi, ja parin viikon kuluttua Anu ja Minna tulevat tänne. Coming next: huomenna, Suomi-teemabileet!

Ensimmäiset vieraat & muuta mukavaa

Wien on sumun peitossa ja hyvällä mielikuvituksella voi hetkittäin ajatella, että sataa lunta. Joulu alkaa täällä pikku hiljaa, ensimmäiset joulutorit avautuvat ensi viikonloppuna. Joulukalenteritkin ovat olleet kaupoissa ja kuukauden verran, tosin tällä näytetään fanittavan erilaisia suklaakalentereita. Kirjoitusviive on ollut kovin pitkä, pääasiassa sen takia, että on ollut niin paljon kouluhommia, jotka ovat syöneet kaikki kirjoitushalut. Edetään käänteisessä kronologisessa järjestyksessä, alkaen eilisestä:

Eilen meillä oli Suvin kanssa tyttöjen ilta! Tehtiin toisillemme pedikyyrit, sen jälkeen laitettiin manikyyrit, kasvonaamiot ja värjättiin multa juurikasvu piiloon.  Ihanaa kun ei enää tarvitse tuskailla sen kanssa, että tukka näyttää likaiselta tumman juuren takia, väristä tuli  muutenkin tosi hyvä! Ostin myös kookoksen tuoksuista vartalovoidetta ja käsivoidetta, eli vähän hemmottelua näihin pimeneviin ja kylmeneviin iltoihin (toinen vaihtoehto olisi ostaa vain älyttömästi suklaata, mutta se ei liene niin terveellinen vaihtoehto… ) Olen muuten miettinyt sitä, että miksi Suomessa pimeys tuntuu paljon pahemmalta kuin Wienissä, vaikka aurinko laskee ja nousee ihan samoihin aikoihin. Johtunee siitä, että täällä se valoinen aika on todella valoisaa, aurinko paistaa, eikä sada räntää. Lieneekö sitten tuo aurinkoisuus pelkkää sattumaa, mutta koko sinä aikana kun olen ollut täällä, vettä on satanut ehkä kolmena päivänä. Nauratti etiikan luennolla, kun jenkkiläinen proffamme kertoi, että hän oli ilmeisesti n. vuosi sitten Helsingin kauppiksella vierailevana tähtenä. Alunperin hänen oli pitänyt jäädä pitemmäksi aikaa, mutta pimeys tuntui niin pahalta, että hänen oli pakko lähteä pois jo aikaisemmin. Tällaisinä hetkinä tulee semmoinen olo, että suomalaiset on todellista HC-kansaa!

Teemu oli käymässä viime viikonloppuna. Alunperin hänen piti saapua torstaina neljän maissa ja tulla vastaan mua koululle, mutta ensin tuli tieto, että lento oli myöhässä, ja sen jälkeen, että kone oli ylibuukattu ja Teemu oli suostunut vaihtamaan myöhäisemmälle lennolle hyvää korvausta vastaan. Loppujen lopuksi harhailimme Landstrassen metroasemalla yrittäen etsiä toisiamme, ja vihdoin nappasi! Aluksi oli outoa nähdä niin pitkän ajan jälkeen, ihan kuin joku satuhahmo olisi pöllähtänyt todellisuuteen, mutta pian tuntui siltä kuin Teemu olisi ollut täällä jo ikuisuuden. Ensimmäisenä iltana emme tehneet mitään kummallisempaa, laitettiin yhdessä ruokaa. Perjantaina oli se ikävä seikka, että mun piti mennä luennolle keskellä päivää, joten tehtiin niin, että Teemu lähti Mariahilferstrasselle shoppaamaan ja minä menin kouluun. Tämän jälkeen kävimme hakemassa Teemun korvausrahat ja suuntasimme oopperalle, aikeenamme käydä Sacherilla. Hinnat olivat tosin sen verran korkealla ja paikka aivan täynnä, joten päädyimme Aida-konditoriaan, jossa tarjotaan erittäin edullisesti perinteisiä, suussasulavia itävaltalaisia kakkuja! Tämmöistä ei Suomesta kyllä löydy! Teemu söi Sacher-kakun sitten siellä, itse otin “kookospommin”. Aidoja löytyy pitkin Wieniä, ja ne tunnistaa ihanasta vaaleanpunaisesta sisustuksesta.

Illalla suuntasimme Zwölf-Apostolkelleriin (A12 ystävien kesken), joka sijaitsee ihan Schwedenplatzin metroaseman lähellä. Olimme siellä jo viikko sitten KK&poikaystävät-kokoonpanon kanssa ja olin niin ihastunut siihen, että päätin viedä kaikki vieraat tästlähtien sinne. A12 on Heurigen, eli perinteisen merkityksen mukaan viinitupa, jossa viinien kanssa tarjoillaan vähän paikallisia juustoja ja leikkeleitä. Nykyisellään A12 ainakin oli ihan täysmittainen ravintola, josta saa ihan perinteisen alkuruoka-pääruoka-jälkiruoka-setin, mutta Heurigen-perinteen mukaisia leikkele- ja juustolautasiakin on tarjolla (ja niistä tulee muuten ihan täyteen!). A12 sijaitsee nimensä mukaisesti kellarissa, jolla on muuten ikää n. 800 vuotta. Paikka on todella tunnelmallinen ja joka ilta pääsee nauttimaan livemusiikista. Sturm-kausi valitettavasti loppui marraskuun alkuun, mutta maistelimme Welschrieslingia ja Grüner Veltlineria, jotka ovat kummatkin perinteisiä itävaltalaisia rypäleitä. Pääruoaksi otimme lämpimän A12-lautasen, jossa on siis kahdelle hengelle perinteisiä herkkuja, suosittelen! Jälkkäriksi oli tietysti apfelstrudelia!

Lauantaina luvassa oli päiväretki Purbachiin, jossa vietettiin uuden viinikauden avajaisia. Tämä retki oli suunnattu vaihtareille, mutta oli kuulemma ihan ok ottaa Teemu mukaan, sillä paikkoja oli vielä vapaana. Keskipäivän tienoilla junamme lähti kohti itärajaa, ja matka oli aivan ihana. Täällä on vielä niin lämmintä, että pelloillakin näytti vielä kasvavan jotain, ihan kuin olisi ollut kevät. Viikonloppuna oli myös tosi lämpimät säät, paikoitellen yli 20 astetta. Purbach oli aivan ihana pikkuinen kylä! Ensiksi meidät ohjattiin yhdelle viinitilalle nauttimaan paikallisesta ruoasta: semmoiseen haudutuspönttöön oli laitettu lihaa, mausteita ja kasviksia, ja pöntön päälle tehdään nuotio(?). Sen jälkeen lihat saavat muhia siellä n.5-6 tuntia, ja lopputulos oli suussasulavan herkullinen. Ach, varmaan parasta lihaa mitä olen pitkään aikaan syönyt! Ohessa oli myös knödeleitä valkosipulidipillä ja kasvisstrudeleita. Naminami. Seuraavaksi vuorossa oli Martinilobenin (tapahtuman nimi) avajaisseremonia, jossa paikallinen soittokunta soitti ja pormestari ja pappi pitivät puheita. Sen jälkeen lähdimme kiertelemään Purbachia ja vierailemaan eri viinikellareissa, joissa saimme maistella erilaisia viinejä. Nyt on pakko liittää tähän pari kuvaa Paulinelta:

Kellareita taisi olla n. 25 erilaista, eli millään ei ehditty kiertää kaikkea. Lisäksi tuntui, että oli maistellut niin monta erilaista sorttia, että jossain vaiheessa oli vaikea maistaa viineissä enää mitään eroja. Kierrokseemme sisältyi 10 euron kuponki per nenä, jolla sai ostaa viinejä valmistajilta. Tämä tarkoitti, että meillä oli Teemun kanssa 20 euroa käytettävinä, ja sillä saimme neljä pulloa viiniä: 1 plo Grüner Veltlineria, 1 plo Welschrieslingia, 1 plo Zweigeltia (punkku), ja 1 Cabernet Savignon exclusive. Lisäksi saimme pitää maistelulasit, mutta ne valitettavasti rikkoontuivat lentokoneessa. Jotkut eivät ihan tuota maistelun ideaa sisäistäneet ja muutamat aasialaiset tytöt olivat niin kamalassa kunnossa, että heitä piti raahata molemmista kainaloista, jos sattui päästämään irti, niin raahattava lyhistyi maahan kuin makaroni. Illan suussa lähdimme takaisin Wieniin, väsyneinä mutta tyytyväisinä. Kävimme illan päätteeksi Katjan ja Tonin kanssa syömässä Da Capo-ravintolassa, josta sai suussasulavaa italialaista ruokaa.

Sunnuntaina edessä oli sitten käynti Haus der Musikissa, sillä Teemu halusi käydä jossakin museossa ja ajattelimme, että tuo on ehkä kaikista mielenkiintoisin, ja sopii omiin intresseihin sekä Wienin musiikkimaineeseen! Viimeksi kun kävin siellä, niin haukuin koko paikan pystyyn. Mutta nyt kun seura oli hieman erilaista, eikä museo ollut tupaten täynnä, niin oli paljon paljon mielenkiintoisempaa. Vietimme museossa pari tuntia, ja silti tuntui, että loppuvaiheessa sai juosta, että ehdittäisiin vielä syömään ja lentokentälle. Päätimme myös hieman vaihtaa teemaa, joten kävimme syömässä Burger Kingillä ja sen jälkeen kahvilla Starbucksilla, kun kumpikaan ei ollut näissä ennen käynyt (paitsi minä BK:lla kerran 15-vuotiaana).  Lentokentällä fiilikset olivat jälleen aika kummalliset, aika meni niin kamalan nopeasti ja tuli kyllä vähän koti-ikävä. Ei tässä kuitenkaan ole kuin 1½ kuukautta jäljellä, ja toisaalta vähän kauhistuttaa, että sitten se on ohitse.

Koulu-uutiset: etiikan kurssi on syvältä. Tai siis, se onkin kolmen viikon intensiivikurssi, mitä en aiemmin tajunnut. Jokaisella tunnilla on oma teema, ja jokaista tuntia varten pitää etsiä ko teemasta tietoa ja kirjoittaa sivun mittainen yhteenveto kaikista teemaan liittyvistä asioista. Kun kurssia on kolme kertaa viikossa, niin se tarkoittaa käytännössä isoa lovea ajankäytöstä. Tunneilla pitäisi keskustella, mutta opettaja pitää monologeja ja tykkää kuunnella omaa ääntään, mikä hieman vaikeuttaa keskustelua. Itseäni haittaa myös sanaston puuttellisuus, kun puhutaan semmoisista käsitteellisistä asioista, johon mulla ei riitä sanavarasto. Se siitä, oon saanut mun papereista tosi hyviä arvosanoja, ja kurssi on pian ohi (tosin 20 sivuinen ryhmätyö pitäisi vielä saada aikaan…) Muilta osin, en tiedä olenko edes hehkuttanut mun saksan esitelmää, joka meillä oli Suvin kanssa pari viikkoa sitten. Tarkoitus oli kertoa 10 minuuttia Sulake oy:sta saksaksi, ja olimme valmistautuneet etukäteen tosi hyvin. Puhuin ensimmäistä kertaa elämässäni saksan esitelmän läpi ilman mitään paperia, ei edes tukisanoja, enkä mokannut kertaakaan! Kysymyksiinkin osattiin vastata tosi sujuvasti, ja olin pakahtua ylpeydestä kun saimme pääasiassa positiivista palautetta, ja kun henk.koht. palautteessa opettaja sanoi “kaum Fehler, das gefällt mir sehr” (tuskin virheitä, iloitsin siitä kovasti). Sujuva puhuminen on kyllä parantunut, vaikka aika ajoin vielä änkytänkin pahasti, mutta sanasto on kyllä vielä ihan kehitysvaiheessa…

Tosiaan, mennään sitten toissaviikonloppuun, kun Saara&Toni ja Ansku&Henkka olivat täällä. Oli tosi kiva nähdä ja meillä oli aivan mahtava viikonloppu! Sattui sitenkin juuri sopivasti, ettei mulla ollut koulua koko sinä aikana kun he olivat täällä. Delta Hotel Wien oli majailupaikkana, ja se sijaitsi kävelymatkan päässä sieltä, missä Clara ja Steffi asuvat. Ensimmäisenä iltana lähdimme syömään A12:sta, tällöin en siis tiennyt paikasta mitään, olin ainoastaan kuullut siitä jossain. Jännitin hieman, että millainen paikka se oli, mutta kuten jo ylhäällä todettu, se oli täydellinen. Ehdimme vielä maistella Sturmia, ennen kuin kausi loppui. Ruokailun jälkeen kävimme Dick’s Mackissa, paikallisessa isossa pubissa. Pelasimme hetken aikaa siellä pöytäfutista, jonka jälkeen kuitenkin lähdimme aika pian, koska tupakansavu oli tappava. Kun olin menossa kotiin, ja nousin ylös Simmeringin metroasemlla, huomasin yhtäkkiä, että joku hirviönaamarinen mies lähti seuraamaan minua kiireisin askelein. Pelästyin kovasti, lähdin kävelemään kovempaa ja lopulta juoksemaan, kunnes takaa kuului huuto “Maijaa!” Naamion takana oli Alberto, jolla ei ollut aavistustakaan, että en ollut tunnistanut häntä ja pakenin henkeni edestä. En ollut tunnistanut ketään Simmering-porukasta, joka oli lähdössä juhlimaan Halloweenia. Rupesin nauramaan kun toivuin järkytyksestä, mutta sen jälkeen menin nukkumaan.

Lauantaina päätimme heti ensiksi lähteä brunssille, mutta kaikki kahvilat Keplerissä näyttivät tarjoavan enemmän tupakansavua kuin makuelämyksiä, joten päätimme lähteä Stephansplatzille ja koettamaan onnea siellä. Harhailimme loppujen loppuksi todella kauan, ennen kuin päädyimme erääseen mukavaan paikkaan (nimeä en muista), jossa söimme yhdistetyn brunssi-lounaan. Tämän jälkeen katselimme hieman Stephansdomia, kunnes päätimme lähteä Mariahilferstrasselle shoppaamaan. Olimme lyhyen kiertelyn jälkeen jo todella uupuneita, ja Ansku ja Henkka taisivat olla ainoat, jotka tekivät jotain hankintoja. Seuraavana vuorossa oli visiitti Sacher-hotellissa, jossa tarkoitus oli maistella Sacher-kakkua. Jono kahvilaan oli vaan sitä luokkaa, että loppujen lopuksi päätimme ostaa take away-pakkauksen Sacher-leivoksia. Kuuden leivoksen paketti maksoi reilu 16 euroa, eli ei paha. Kävimme illallistamassa Vapianossa, ja sen jälkeen ostimme pullollisen kuohuviiniä ja lähdimme hotellille syömään Sacher-leivoksia ja juomaan skumppaa. Sacher-leivokset olivat aivan mahtavan makuisia, ihanan meheviä! Ehdottomasti parempia tuossa muodossa kuin kakkuna! Olimme jälleen sen verran väsyneitä, että jäimme hengaamaan hotellille loppuillaksi, emmekä lähteneet ulos.

Sunnuntaina suuntasimme Schönbrunnille. Sää oli todella kaunis ja ruska kruunasi koko komeuden. Kävimme ensiksi seikkailemassa labyrintissa, jonka jälkeen kipusimme linnaa vastapäätä olevalla, mäen yläpäässä sijaitsevalle rakennukselle, joka lienee ollut keisarisuvun käsitys vaatimattomasta huvimajasta.Metsässä seikkailun päätimme mennä sisään linnaan, mutta lippuja ostaessa meille merkittiin, että pääsemme sisään vasta n. tunnin kuluttua. Jaaha. Ilmeisesti kyseessä oli jokin säätelymenetelmä, ettei sisälle rynni kerralla liikaa ihmisiä, että audioguidet riittävät (tai rahastussuunnitelma, että ihmisten on pakko mennä kahvilaan siksi aikaa). Me siis päätimme lounastaa tässä välissä yhdessä Schönbrunnin kahvila-ravintolassa, jossa oli superhuono palvelu. Jouduimme odottaa palvelua n. 15 minuuttia (emmekä olleet ainoita, ihmiset näyttivät todella vihaisilta muissakin pöydissä, en tiedä miten tilanne oli niin paha, vaikka tarjoilijoita näytti olevan riittävästi ja kaikki näyttivät tehokkailta. Olimme ottaneet Schönbrunniin Imperial Tourin, jonka tajusimme vasta kierroksen lopussa kattaneen vain puolet linnasta, kun parin euron lisähinnalla olisi saanut Grande Tourin, jolla olisi nähnyt koko linnan (tämä meillä oli silloin kun kävimme siellä OK-ohjelman puitteissa). Pelkkä Imperial Tourkin kyllä antoi ihan kattavan silmäyksen linnaan. Tällä kertaa otin englanninkielisen audioguiden ja olin todella yllättynyt, kun tajusin saksankielisestäkin selostuksesta ymmärtäneeni paljon enemmän mitä luulin.

Illalla oli vuorossa visiitti Prateriin, joka oli viimeistä päivää auki tänä syksynä. Kävimme Prater Turmissa, siinä korkeassa keinukarusellissa (kaikki paitsi Toni, joka urhoollisesti piteli meidän muiden tavaroita), vaikka sinne meno oli pitkän taivuttelun takana.  Viimeksi kun olin siellä, oli tyynempi ilma ja päivänvalo, ja pimeässä ja kovemmassa tuulessa kokemus oli paljon upeampi ja ehkä hiukan hurjempi. Kävimme lisäksi Bumerang-nimisessä vuoristoradassa, jossa ensin mennään hurjaa vauhtia, välillä pää alaspäin, sitten pysähdytään ja tullaan sama reitti takaisin takaperin. Pienempänä rakastin kaikkea tuommoista, mutta nyt tasapainoelimistö oli sitä mieltä, että hengenlähtö on lähellä, ja sen jälkeen ei kyllä enää tehnyt oikein mieli mihinkään muuhun. Kävimme vielä ihastelemassa Kugelmugelia ja illalla menimme vielä syömään Augustinerkelleriin, joka on Albertina-museon alapuolella. Ruoka oli ihan hyvää, mutta tunnelma oli kaukana A12:sta.

Maanantaina vielä vierailimme Donauturmissa, hieman Näsinneulaa muistuttavassa näköalatornissa. Hinta opiskelijalta oli 5,5e, ja tarkoituksemme oli nauttia lounas kun pääsimme ylös. Valitettavasti kuitenkin sekä kahvila että ravintola olivat täynnä, ja palvelu oli uskomattoman töykeää. Tänne jos aikoo, niin ehdottomasti pitäisi varata pöytä. Huono palvelu ja nälkä saivat meidän kaikki todella äreiksi, mutta onneksi tornin juurella oli ravintola, johon menimme. Siellä oli ehkä Wienin paras palvelu ja ruoka oli myös suussasulavan herkullista ja esteettisesti kaikenlisäksi todella näyttävää. Olimme loppujen lopuksi tyytyväisiä, että päädyimme sinne, eikä ylös ilkeiden tarjoilijatätien pompoteltavaksi. Tämän jälkeen STAH-kompleksi pakkasi kamansa ja lähti takaisin kohti Helsinkiä.

Tässä nyt menneiden viikkojen kohokohdat. Ai niin, siitä piti vielä kertoa, että viikon sisään poliisi on pysäyttänyt minut kahdesti, koska olen kävellyt päin punaisia! Siitä saa täällä ilmeisesti sakkoja, mutta säästyin molemmilla kerroilla niiltä, koska näytin niin puulla päähän lyödyltä ja todennäköisesti todella turistilta. Olenkin ihmetellyt, että miten ihmiset ovat niin säntillisiä vihreiden odottelijoita, mutta nyt selvisi syy. Tosin ristiriitaista on, että täällä laitetaan liikennevalot vain jos on ihan pakko. Esimerkiksi matkallani metroasemalle ei ole ainoataan suojatietä, ja tien yli hyppeleminen ja hengen vaarantaminen onkin täällä sitten ihan ok. Onkohan itse asiassa niin, että aina kun on suojatie niin aina on myös liikennevalot…

Yritän kirjoittaa vähän ahkerammin seuraavalla kerralla!

Kuvia kotoa ja koulusta

Nyt vihdoin ja viimein seuraa ihan peruskuvia asunnosta, talosta ja koulusta. Ihan ensimmäisenä tulee kuvia huoneestani. Nämä on otettu ihan ekoina viikkoina, joten esim. mattoa ei näy, eikä muitakaan sisustusjuttuja:

Ja tässä sänky ilman päiväpeittoa, seinällä näkyy viehättävä taulu…

Tässä kuvia viihtyisistä yhteistiloistamme, mun huoneeni on leivänpaahtimen viereisen seinän takana:

…ja samaa sarjaa jatkaa keittiö:

Tässä meidän ulkokäytävä. Kuva on otettu päärakennuksen ulko-ovelta ja käytävän päässä näkyvä ovi on meidän asunnon ulko-ovi.

Näkymä meidän asunnosta:

Ja tältä näyttää meidän talo ulkopuolelta:

Näkymä Simmeringer Hauptstrasselle metroasemalta.

Ja tässä WU:

Ja tässä koulun pihaa:

Hundertwasser on ihan koulun vieressä. Eli tuossa koristeellisessa tornissa poltetaan ja käsitellään jätteitä (:

 

Kurssipäivityksiä ja muuta mukavaa

Päätin erottaa tämän erilliseksi päivitykseksi Budapestin matkasta…

Eli nyt käynnissä on 4/5 kurssista. Ellen sitä aikaisemmin jo kertonut, niin sain tietää, että yksi kursseistani European law and economics peruttiin. Aluksi sain paniikkikohtauksen – mistä ihmeestä revin korvaavaan kurssin, kun suurin osa kursseista on jo alkanut?! Sitten tajusin, että minähän otin taloussaksan ylimääräisenä, ja sillä saan korvattua tuon perutun, eli 30 ECTS:ää täyteen. Itse asiassa huokaisin helpotuksesta, sillä tuo ELAE olisi ollut intensiivikurssi juuri joulun alla, eli luentoja joka päivä lähtöpäivään asti. Nyt lukujärjestys helpottui huomattavasti ja ehdin nauttia joulunalusajasta täällä! Loppu hyvin kaikki hyvin! Käynnissä ovat siis jo aiemmin mainittu Global Consumer Behavior ja Business German, niiden lisäksi viikko sitten alkoi Marketing Controlling in International Context ja eilen Global Branding. MCIIC oli kurssi, joka viime viikolla sai minut superinnostuneeksi ja tällä viikolla lannistuneeksi. Ensimmäistä kertaa ikinä markkinoinnin kurssi, jonka näkökulma on kvantitatiivinen. En ollut kovin huolissani, vaikka taustani on pääasiassa kvalitatiivinen – vasta kun tänään, kun tajusin, että olen aivan pihalla englanninkielisistä termeistä, ja kvantsutaustaiset tekevät jo korkealentoisia tulkintoja taulukoista, kun minä vasta tavailen tehtävänantoa. Oli kyllä ankaran aivotyöskentelyn tulosta, että pysyin kärryillä tänään. Silti uskon, että tämä on kaikista hyödyllisin kurssi, jonka tulen täällä käymään – tuntuu, että opin jo tänään enemmän kuin jollain yksittäisellä kurssilla. Paljon tämä vaatii kyllä omatoimista työtä, että selviän…Kurssin isoin työ on ryhmätyö, “dashboard”, eli kerätä jotain markkinoinnin kontrollointisysteemejä yhteen. Uskoisin ja toivoisin johtamistaustasta olevan jotain hyötyä, koska muuten mun kontribuutioni tuolle kurssille tulee olemaan räpiköinti.

Global Brandingista tuli jo etukäteen viestiä, että kurssi on supersuosittu, eli jos haluaa pitää paikkansa, niin on paree ilmestyä ensimmäiselle luennolle. Kurssi vaikuttaisikin olevan ihan maineensa arvoinen, opettaja oli todellakin kiinni tässä maailmassa, ja kurssikuvaus kuulosti kiinnostavalta. Yhtenä kurssitehtävänä on pitää brandipäiväkirjaa, mistä innostuin tosi paljon. Viime vuonna olen tehnyt niin paljon kurssipäiväkirjoja, että tiedän ainakin olevani siinä hyvä. Aloitinkin heti, eli jos kiinnostaa käydä katselemassa mun kurssityötä, joka päivittyy säännöllisesti syksyn edetessä, niin brandipäiväkirjaa lukemaan pääsee tästä. Toinen isompi tehtävä kurssilla on tehdä branditutkimus, ja meille kohdeyritykseksi tuli Ben&Jerry’s. Täytynee siis ihan branditutkinnallisista syistä syödä paljon jäätelöä tämän syksyn aikana! Eilen saksantunnilla pääsin ensimmäistä kertaa puhumaan saksaa yksinäni hieman pidemmän pätkän. Simuloimme Salzburgin turisminkehittämispaneelin, jossa esitin luomuturismin asiantuntijaa, joka yritti vakuuttaa, miksi Salzburgin pitäisi panostaa turismissaan juuri tähän osa-alueeseen. Se tuli vähän puun takaa, joten sönkötykseksi meni – mutta ei täysin penkin alle! Olin itse asiassa ihan ylpeä itsestäni, ilmeisesti sitä saksaa vaan tulee, sitten kuin on pakko… Juttelin tänään Katjan kanssa kursseista, ja totesimme yhdessä tuumin, että kurssit ovat korkeatasoisia, opettajat ovat käytännönläheisiä, sitoutuneita opetukseen ja kiinnostuneita aineestaan – lisäksi erittäin avoimia kuulemaan opiskelijoiden mielipiteitä varsinkin, jos näillä on asioihin erilainen tausta.

Se opetuksesta tältä erää. Voisin kertoa International Dinneristä ja karjalanpiirakoiden suosiosta! Ensinnäkin, tapahtuma oli paljon suurempi, mitä odotin, eli ihmisiä oli yli sata ja ruokalajeja varmaankin parisataa. Ihmiset olivat todellakin panostaneet ruokalajeihinsa ja tarjolla oli sellaisia herkkuja, joista suurimmasta osasta en ollut koskaan edes kuullut. Tunnelma oli melko kaaottinen, koska kaikki halusivat maistaa kaikkea, eikä yksittäistä ruokalajia tietenkään riittänyt niin monelle. Meidän karjalanpiirakat menivät hetkessä, vaikka puolitimme niitä. Olimme Antin kanssa tehneet myös valtavasti munavoita, josta läheskään kaikki ei mennyt (joten toin takaisin kotiin loput, kjäh!). Lisäksi Suomi-ständillä oli tarjolla pannaria, tosin ahvenmaaversiota, jossa oli kardemummaa (Jannike, meidän ålandilainen teki sen, ja oli muuten hyvää!). Suvi teki fisua, joka keräsi varovaisen kiinnostuneita koemaistajia. Iltaa on vaikeaa kuvailla kaiken yltäkylläisyyden keskeltä, mutta tapahtuma oli yksinkertaisesti aivan mahtava. Tosin kaiken ahnehdinnan jälkeen olin niin täynnä, että suuntasin suoraa päätä nukkumaan, kun suurin osa porukasta lähti vielä jatkoille.

Tiistaina olimme Christinan kanssa kuuntelemassa Apocalypticaa Gasometerilla (3 metropysäkkiä täältä), ja oli ehkä ensimmäinen kerta ikinä, että Simmering on lähellä jotakin paikkaa! Ennen keikkaa sain kummallisen allergiareaktion. Söin jotain pähkinöitä, joita Christina tarjosi, ja hetken kuluttua tuntui tuttua kutinaa. Kutina kuitenkin paheni semmoisiin mittoihin, joita ei ole pähkinästä koskaan ennen tullut. En tiedä, johtuiko se siitä, että olin juonut valkkaria ruoan kanssa ennen lähtöä, tuliko siitä jokin yhteisreaktio. Gasometerille päästessä olo oli kuitenkin melkeinpä kuumeinen, päässä tuntui huteralta ja rupesi pyörryttämään. Join kuitenkin ison lasillisen vettä ja istuskelin hetken aikaa, niin olo rupesi helpottamaan. Pelästyin kuitenkin hieman. Itse keikka oli loppujen lopuksi aivan mahtava, ja jotenkin tuntui etuoikeutetulta tietää olevansa samasta maasta kuin bändi. Takanani seisoi itävaltalainen pariskunta, jotka olivat opetelleet hieman suomea, ja silloin tällöin kuului “lisää” “vielä yksi” tai “hyvä Suomi!”. Christinakin oli aivan innoissaan ja itseasiassa rupesimme suunnittelemeaan, jos lähtisimme ensi viikon alusta yhdessä Bratislavaan sinne PoSin  keikalle! Liikaa ei kuitenkaan saa vielä innostua, koska voi olla että aikataulut eivät yksinkertaisesti vaan toimi. Mutta toivo elää!

Muuta kertomisen arvoista: Maija kokkaa, osa 1: Herkkusienet. En tiedä olenko aiemmin kertonut, mutta Simmeringin metroaseman kupeessa on pieni tori, jossa myydään joka aamu vihanneksia ja hedelmiä ja joka aamu kuolaan niiden perään, tietäen etten voi ostaa niitä matkalla koululle. Viime torstaina kuitenkin satuin tulemaan sen verran aikaisin kotiin, ja sain suuren ruoanlaittopuuskan, ja ostin valtavan kilon pussin muhkeita herkkusieniä! Tyytyväisenä kiikutin valtavan säkin kotiin ja ensitöikseni tein herkullista sipuli-tomaatti-herkkusienipaistosta. Vasta sen jälkeen tajusin, että pussi ei ollut huvennut melkein yhtään. Lopputulos: olen tällä viikolla syönyt herkkusieniä kaikissa mahdollisissa muodoissa; paistoksen lisäksi herkkusienikeittoa, herkkusienillä täytettyjä tomaatteja… olen myös yrittänyt tarjota niitä Martan ja Christinan käytettäväksi, heikolla menestyksellä. Ruokatarinoita on vielä lisääkin: Christina tuli hieman kipeäksi, ja halusi tehdä kanakeittoa. Täällä ei kuitenkaan saa ostettua kanaa missään muussa muodossa kuin kokonaisena möhkäleenä. Eli eräänä päivänä kun tulin kotiin, näin keittiössä kokonaisen kanan kiehumassa isossa kattilassa. Olin hieman hämmentynyt, kunnes tarina kanan takaa selvisi minulle. Lopulliseen keittoon tulivat kaikki kanan sisäelimet, maksa lillui siellä kokonaisena etc. Siitäkin huolimatta, keitto oli todella hyvää, mutta kanasuikaleita-hunajamarinaadissa-tottuneelle Maijalle melkoisen eksoottista.

Tässä kaikki taas tältä kertaa, tarkoitus oli laittaa myös uusia kuvia, mutta kuvat ovat toisella käyttöjärjestelmällä, joten sitä pitää vielä hetken aikaa odotella.

Budapest

Viikonloppumatka Budapestiin toteutui! Joten lauantaiaamuna kello herätti puoli kuudelta, ja pimeyden ja kylmyyden läpi seikkailin Südtiroler Platzille, josta bussimme lähti seitsemältä. Päädyimme ostamaan matkat Orange Ways-nimiseltä bussiyhtiöltä, jonka yhteistyöfirman toimistosta kävin noutamassa liput edellisenä päivänä (asioiden saksaksi, mikä oli hieman haastavaa, koska myyjäsedällä oli kummallinen turkkilainen aksentti). Edestakainen matka per naama oli 27 e, ja ajomatkan pituus oli n. 3 tuntia. Tuntui hullulta lähteä ulkomaille bussilla ja mukana vähemmän tavaraa kuin mitä ottaisin mukaan Ruotsin risteilylle. Menomatka oli suhteellisen uninen; me molemmat nukuimme. Sää oli pilvinen ja kolea, joten emme oikeastaan missanneet muuta kuin jonkun komedian, jota bussin telkkarissa esitettiin. Heräilimme juuri viitisentoista minuuttia ennen kuin saavuimme Budapestiin, ja huomasimme iloksemme, että ilma oli kirkastunut ja kaupunki oli todella kaunis. Paulinen ranskalainen ystävä Alice oli meitä vastassa pysäkillä ja ensimmäiseksi lähdimme hänen asunnolleen jättämään sinne ylimääräisä tavaroita.

Euroaikana on tottunut siihen, että mihin tahansa menee,  niin euro käy aina – nyt olikin jännittävää tajuta, että tarvitsimme paikallista valuuttaa. Euron ja forintin suhdekin oli melko mielenkiintoinen – yksi euro oli n. 275 florinttia, eli saapuessamme nostimme automaatilta vaatimattomat 22 tonnia käteistä. Siitä riitti huvia pitkäksi aikaa, varsinkin kuin ensimmäiseksi ostamamme metroliput maksoivat pari tonnia. Metro oli kovaääninen ja melko karu, ei lähellekään Wienin tasoa. Budapestissa kulkee kolme eri linjaa, josta käytimme oikeastaan vain yhtä ainutta. Harmitti hieman kulkea maan alla, kun jollain maanpäällisellä välineellä olisi samalla kertaa nähnyt myös maisemia. Alice oli vuokrannut asuntonsa yksityiseltä puolelta (Pestista, eli Tonavan itäpuolelta), koska opiskelija-asunnot olivat kuulemma niin kalliita, ja hän jakoi neliön saksalaisen tytön ja pojan kanssa. Talo oli upea, vanha ja koristeellinen. Lisäksi sillä oli ihana sisäpiha, semmoiset ovat kuulemma todella tyypillisiä Budapestissa.

Emme kuitenkaan jääneet talolle sen pitemmäksi aikaa, vaan lähdimme kävelemään ja katsomaan kaupunkia! Ensiksi suuntasimme sankarien aukiolle, josta kuva alla. Patsaat esittävät kuulemma Unkarin muinaisia kuninkaita ja muita tärkeitä henkilöitä. Sankarien aukion takana avautui puisto, jonne menimme seuraavaksi. Alueella oli myös vanhoja rakennuksia, joiden historia ei oikein selvinnyt minulle, mutta kertokoot kuvat puolestaan!

Budapestissa on myös vilkas kylpyläkulttuuri, ja huomionarvoista ovat valtavankokoiset ulkoaltaat, joissa ihmiset polskuttelivat onnellisina, vaikka sää oli melkoisen kylmä (tosin vesi taisi olla puolestaan aika lämmintä).

Pitkän kävelyreissun jälkeen olimmekin jo melko nälkäisiä ja lähdimme Alicen luokse syömään lounasta. Buddynetworkin järjestämä Budapestin reissu sattui olemaan samaan aikaan omamme kanssa, ja vaikka emme ryhmään suoranaisesti törmänneetkään, niin sovimme Suvin kanssa (joka siis oli ko reissulla) tapaavamme iltapäivästä Parlamentin luona. Niinpä herkullisen valmislasagnen jälkeen syöksyimme jälleen matkaan! Kävimme ensin kääntymässä Alicen koululla (joka oli täynnä ihmisiä lauantainakin? Tosin kyseessä taisi olla jotkut messut mahdollisesti uusille opiskelijoille tms. Rakennus ja tilat ylipäätänsä näyttivät todella hienoilta, ja yliopistolla sijaitsee myös oma yökerho (?!) Alice ei tosi ollut vielä käynyt siellä, sillä se avautui vasta viikko aikaisemmin. Mutta mikäs siinä, suoraan bileistä luennolle, kuulostaa hyvältä… Yliopiston vieressä oli myös kauppahalli, johon oli pakko myös päästä käymään. Hallissa oli kolme kerrosta; kellarikerros lihalle ja kalalle, keskikerros muille ruokatavaroille ja yläkerta matkamuistoille, perinnevaatteille tms. Ensimmäistä kertaa koko vaihdon aikana tuli kunnon turistiolo (mutta nythän olinkin lomamatkalla turisteilemassa!) mutta päätin silti säästää rahaa, sillä mihin olisin tuliaiseni raahannut? Pienen pullon palinkaa kuitenkin ostin; se oli niin söpö, ja pullon sisällä on luumu! Halli oli tosin juuri sulkeutumassa kun menimme sinne, joten kaikki kummallisuuksia emme päässeet näkemään. Tässä kuitenkin hurmaava näky kellarin kalatiskiltä. Siitä vaan valitsemaan ruokapöytään:

Hallin jälkeen menimme parlamentille odottelemaan Suvia – ja samalla ihastelemaan rakennusta. Ilmeisesti jossain vaiheessa lähihistoriaa Budapestin parlamentti on ollut maailman suurin, enkä yhtään ihmettele. Se sijaitsee lisäksi aivan Tonavan rannalla, joten ei mikään hassumpi paikka. Sisälle ei tosin pääse kuka tahansa töllistelemään, ja rakennuksen ympärillä olikin kunnon poliisivartio. Kun Suvi tuli, lähdimme etsimään jotain mukavaa kahvilaa, jotta voisimme hetkeksi aikaa istahtaa ja hengähtää. Yllätykseksemme huomasimme, että Budapest oli täynnä ihania kahviloita – tällaista kahvilakulttuuria odotin Wieniltä, mutta Wien ei ole kyllä mitään verrattuna Budapestiin! Joka kadulla oli vähintään pari kappaletta ja kaikki sellaisia, johon olisi ilomielin mennyt (eli houkuttelevan näköinen, mutta sopivan hintainen). Wienissä saa väen vängällä etsiä kivoja kahviloita, ja kun sellaisen löytää, paikka saattaa olla uhkaavan hieno tai superkallis. Paikka, johon menimme, tarjoili myös ruokaa, mutta itse päädyin syömään talon omaa kanelijätskiä. Tuli välittömästi ihan joulufiilis! (jätski oli myös hyvää!) Kahvilakäynnin jälkeen vierailimme vielä parissa kirkossa ja kävelimme ympäriinsä, sen jälkeen vetäydyimme takaisin Alicen luokse hieman virkistäytymään iltaa varten.

Suunnitelmissa oli mennä unkarilaiseen buffet-ravintolaan, jossa maksamalla tietyn hinnan sai syödä ja juoda niin paljon kuin vain halusi. Erityisesti meitä houkutteli se, että paikassa tarjoiltiin perinteistä unkarilaista ruokaa, ja soitettiin livemusiikkia. Ilta oli ehdottomasti koko reissun kohokohta! Ruokaa oli paljon ja se oli todella hyvää! Palvelu oli erinomaista, ja musiikkia ja tanssia riitti! Vaikutti siltä, että läsnä oli myös paikalllisia, ainakin päätellen kovaäänisestä laulusta kansanmusiikkiyhtyeen säestäessä.  Minua hieman epäilytti edullinen hinta, ja olin varma että loppulaskuun olisi piilotettu jotain ylimääräisiä kuluja, kuten palvelu- tai musiikkilisiä. Koko buffetin hinnaksi tuli n. 16 e, johon sisältyi ruoan lisäksi aivan kaikki juomat.

Syömisen jälkeen olimme aivan ähkyjä – yllättäen. Olin vähän toivonut, että olisimme menneet jollekin yökerholla, mutta kun olotila oli sellainen, että vieriminen sujui paremmin kuin tanssi, niin päätimme mennä johonkin istuskelupaikkaan, jota Alice suositteli. Paikan piti olla todella cool ja suosittu – ja niin se tavallaan olikin. Paikka oli täynnä ihmisiä, mutta kun astuimme sisään, tuntui kuin olisimme tulleet salakapakkaan, koska baari oli jossakin kellarissa, ja koristelu oli sekä kummallista että karua. Tapasimme joitain Alicen opiskelijakavereita, mutta olimme Paulinen kanssa sellaisessa ruokaähkykoomassa (lisäksi olimme väsyneitä kävelystä), joten lähdimme melko piakkoin takaisin Alicen luo nukkumaan.

Seuraavana päivänä menimme Budan puolelle ihailemaan linnoja ja maisemia. Vaikka kartalla välimatka näytti melko lyhyeltä, niin käytännössä teimme matkaa metrolla, ratikalla, ja kahdella bussilla. Pitkä matka oli kuitenkin sen arvoinen, sillä paikka oli upea. Väsymys edellisestä kävelypäivästä kuitenkin painoi päälle, ilma oli melko kylmä, ja bussimme lähti iltapäivästä, joten kovin kauan emme ehtineet kierrellä. Kuvamateriaalia:

Kolmelta bussimme lähti takaisin, ja oli ihana päästä istumaan lämpimään bussiin, saada käteen kuuma cappucino, nauttia ostamiamme unkarilaisia leivoksia ja katsoa leffaa (tällä kertaa kyseessä oli Meryl Streepin tähdittämä It’s complicated). Wieniin päästessämme oli tosin jo melko synkkää, koska satoi vettä. Vaikka reissu oli lyhyt, niin silti tämä oli aika mukava tapa viettää viikonloppu. Tuntuisi oudolta viettää koko syksy Euroopan sydämessä käymättä missään lähimaissa, joihin kuitenkin on vain parin tunnin matka. Budapest oli kiva vierailukohde, mutta silti olen tosi onnellinen, että olen Wienissä vaihdossa, enkä siellä. Kaupunki oli osittain melko rähjäinen ja köyhä, vaikka osittain elintaso on parantunut huimasti.

Koulunalku & karjalanpiirakoita

Reilu viikko tässä onkin ehtinyt vierähtää viimeisestä kirjoituksesta, mutta toisaalta mitään koviin ihmeellistä ei tässä viime päivinä olekaan tapahtunut. Oktoberfestin jälkeinen viikko on sujunut suhteellisen rauhallisesti, sillä kyseinen reissu hieman kulutti voimia. Pitkin viikkoa olen saanut kuulla “Hey, you are the girl who was wearing that dress!” myös sellaisilta ihmisiltä, joita en koskaan muista tavanneeni… Oktoberfestin jälkeisenä sunnuntaina tapasin myös uuden kämppikseni Martan, jonka piti olla ranskalainen, mutta kävikin ilmi, että hänkin on italialainen. Olimme kertoneet kaikille, että meille tulee ranskalainen kämppis, joten Marta oli aluksi hieman ihmeissään, kun kaikki kyselivät häneltä Ranskasta. Näin hänet ensimmäisen kerran kerran sunnuntaiaamuna (lauantaipäivä meni enemmän tai vähemmän nukkuessa) ja vietimme aamupäivän lettujen merkeissä. The Pancake Masterina toimin minä itse ja olin itse asiassa hieman kauhuissani, koska alunperin olin ajatellut tehdä pienen taikinan ja pari kokeilevaa lettua itselleni, sillä raaka-aineet olivat hieman puutteelliset. Sen sijan pöytään istuivat sekä Marta ja Christina, ja minä toivoin että vehnäjauho-maito-vissy-sokeri-suola-oliiviöljy-taikinasta tulisi jotain muuta kuin katastrofi. Itse asiassa letut onnistuivat tosi hyvin, ja ajattelin tehdä samalla ohjeistuksella vielä toisenkin kerran. Marta laittoi pastaa vastavuoroisesti illalliseksi – ja itse asiassa siitä lähtien meidän huoneistossa on alkanut isojen illallisten perinne. Joka ilta täällä istuu kasa pääasiassa italialaisia syömässä pastaa tms. Lautasia ja laseja ei tietenkään ole koskaan tarpeeksi, mutta luovuudella ja lainauksilla niistäkin on selvitty. Itse asiassa täällä ravaa porukkaa nykyisin pitkin päivää, ovikello soi melkeinpä vähintään kolme kertaa päivässä. Muutenkin Simmering on nyt saavuttanut jonkun opintojen alkamista edeltävän bilehuuman huipun, sillä joka ilta jossain päin taloa näyttäisi olevan juhlat, ja poliisit ovat käyneet paikalla jo useamman kerran. Tämä on oikeastaan vähän kummallista, juuri puhuttiin siitä, että äänieristys on tosi hyvä, ja tänne ei kuulu mitään, vaikka bileet olisivat samassa kerroksessa.

Viime viikko oli minullekin kummallinen, sillä koska orientaatio ja intensiivisaksa olivat loppuneet, minulla ei ollut viime viikolla mitään pakollista tekemistä. Niinpä eräänä päivänä tempaisin, otin Antin ja Sarahin mukaan, ja lähdimme Ikeaan. Päivä oli oikeastaan liian kaunis Ikeassa kökkimiseen, mutta onneksi olimme melkoisen aikaisin liikkeellä. Ikeasta mukaan tarttui juuri se, mitä etsinkin – matto! Halusin kovasti mattoa, koska huone on niin iso ja kylmä, ja matto tekisi siitä paljon kodikkaamman. Nyt viikon vanhan maton onnellisena omistajana voi sanoa, että en kadu sitä huimaa 20 euron investointia, sillä kodikkuusvaikutus on moninkertaisesti suurempi, mitä olin ajatellut. Mukaan tarttui myös peili, muutamia keittiötarvikkeita ja silityslauta (4e!).  Pauline soitti kesken Ikeareissun, että porukkaa oli lähdössä piknikille johonkin puistoon ja kysyi, että haluanko lähteä mukaan. Ilma oli älyttömän kaunis ja lämmin, joten totta kai! Tosin välissä ei ollut aikaa käydä viemässä tavaroita kotiin, joten lähdin piknikille Ikea-kassi toisessa kädessä, toisessa silityslauta ja kainalossa vielä pitkä mattorulla. Ei ihan tavallinen piknikvarustus, ja sitä mieltä olivat myös kaikki vastaantulijat. Piknikevääksi kävimme noutamassa hieman brietä ja paprikajuustoa, leipää ja kirsikkatomaatteja.

Suvin kanssa kävimme valmistumassa opintojen alkuun ja ostamassa hieman koulutarvikkeita. Tuli kyllä niin ekaluokkalainen-olo, kun hypistelin kivanvärisiä kansioita ja kyniä. Itse asiassa opinnot tavallaan alkoivat jo viime viikolla, sillä maanantaiaamuna meillä oli tasokoe taloussaksan kurssia varten. Koe oli huomattavasti parempi, kuin vastaava intensiivikurssia varten tehty, mutta huomasin myös kuinka paljon ihan perussanastoa ja osaamista oli unohtunut. Pääsin kuitenkin sille tasolle, jolle olin tähdännytkin, eli 4:lle. Samassa ryhmässä ovat myös Suvi ja Antti. Torstaina meillä olikin sitten saksaa ensimmäistä kertaa, ja tykkäsin kurssista tosi paljon. Ainut, mikä harmittaa on se, että jatkossa minulle tulee olemaan Ethics in Global Business-kurssia päällekäin ja opettaja tykkäsi vähän, että kurssista ei oikein voi käydä, jos joutuu olemaan poissa useammin kuin kahdesti. Saa nyt sitten nähdä miten käy, mutta ainakin yritän käydä kurssilla niin kauan kuin mahdollista.

“Oikea koulu” minun osaltani alkoi sitten vihdoin ja viimein tänään Global Consumer Behavior-kurssilla. Ryhmä oli mukavan pieni (18 ihmisistä, tunsin jopa pari) ja opiskelumetodit vaikuttivat melko samanlaisilta, mitä kauppiksessa harrastetaan – eli paljon ryhmätöitä, keskustelua, case-harjoituksia… Ryhmät jaettiin heti ensimmäisellä kerralla, ja me saimme omaksi case-aiheeksemme niinkin mukavan teeman kuin kuluttajakäyttäytyminen hautajaispalveluja valitessa (?!). Ryhmädynamiikka kuitenkin tuntuu pelaavan ja ensi töiksemme suunnittelimme excua Wienin jättikokoiselle hautausmaalle, jonne on haudattu tuplasti enemmän ihmisiä kuin mitä Wienissä tällä hetkellä asuu. Samassa ryhmässä on espanjalainen Alberto (Simmeringiläisiä myös, ja tuttu etukäteen) ja kaksi itävaltalaista, joten erilaiset kulttuuriset näkökulmat on ainakin edustettuina. Saimme valita ryhmämme itse, ja Alberto valitsi minut ryhmäänsä melko herttaisesti: olimme ryhmäjakoa edeltävällä tauolla käymässä ulkona, ja palaamassa ala-aulan kautta sisään, kun herra pysäyttää minut: “Maija, minulla on sinulle asiaa, katso minua silmiin!”, nappaa käsistä kiinni ja polvistuu eteen: “Maija – oletko kumppanini ryhmätyössä?”. Mitäs muuta siinä voi sanoa kuin kyllä. Tapaus aiheutti melko lailla hämmennystä aulassa oleskelleissa ihmisissä, jotka eivät välttämättä kuulleet keskustelun etenemistä… Työtä kurssi näyttää kyllä teettävän, mutta tässä vaiheessa kun koulua on viimeksi ollut huhtikuussa, niin sitä rupeaakin pikkuhiljaa jo kaipaamaan.

Huomenna meillä on edessä International Dinner, eli jokainen vaihtari valmistaa omalle maalleen tyypillistä ruokaa ja niitä sitten maistellaan siellä ristiin rastiin. Olin jo etukäteen ajatellut, että jos tällainen tilaisuus tulee, niin ehdottomasti on tehtävä karjalanpiirakoita! Tänään siis kokoonnuimme Katjan luo (siellä oli uuni! Ach, miten ärsyttää kun meillä ei ole!), minä, Katja ja Antti, ja rupesimme vääntämään piirakkataikinaa. Olen kerran aikaisemmin tehnyt niitä (yläasteella köksässä), joten päättelin olevani mestari niiden pyörittelyssä. Olimme aluksi hieman huolissamme siitä, että löydämmekö ruisjauhoja, mutta niitä näyttää täällä olevan joka kaupassa (huom! muuallakin syödään ruisjauhopohjaisia tuotteita kuin Suomessa!). Itse asiassa meidän piirakkailtapäivämme sujui oikein leppoisasti ja piirakat onnistuivat erinomaisesti. Huomenna vielä pyöräytetään munavoi, sen lisäksi Jannike tuo paikalle pannukakkua, Suvi fisua, ja Eero mahdollisesti lihapullia. Odotan innolla jo kaikkien muiden maiden tarjoiluja! Mutta niin hyviä piirakoita tuli, että Suomi ei kyllä tässä jää ainakaan varjoon (tai asia selvinnee huomenna, mutta toivossa on hyvä elää).

Ai niin, viime viikonloppuna Suvi sai vieraita Suomesta, eli poikaystävänsä Santeri aka hurmaava tutorini mursuajoilta saapui tänne. Lauantai-iltana suuntasimme porukalla Mayer-nimiselle Heurigerille. Olin tosi innoissani, koska en ollut käynyt Heurigerilla aiemmin. Valitettavasti käyntikulttuuri ei ollut meille oikein selvä, sillä tulimme niin myöhään, että paikka oli aivan tyhjä, ja ruokalistalta sai enää muutamia tuotteita. Paikalla oli livemusiikkia, mutta soittajatkin lähtivät meidän saapuessa paikalle. Silti paikka oli todella viihtyisä ja liha, jota söimme, oli herkullista (tosin Sturm ei ollut niin hyvää).  Maanantai-iltana teimme toisen kulttuuriteon, ja kävimme Naschmarktilla pyörimässä. Naschmarkt on tori, josta löytyy kaikkea mahdollista ruokatarvetta, sekä lisäksi pieniä ravintoloita, joista yhteen menimme syömään. Vaikka palvelu oli perinteiseen itävaltalaiseen tyyliin töykeää, niin hinta-laatu-suhde oli erinomainen. Naschmarktilta olisi saanut ostaa myös Sturmia pullossa ja nyt jälkeenpäin harmittaa etten ostanut. Harmittaa myös, että Sturmia ei voi säilöä tai tuoda kotiin, sillä haluaisin niin kovasti maistattaa sitä kotosalla!

Luvassa jatkossa: Ehkä reissu Budapestiin tänä viikonloppuna. Pauline on menossa sinne ystävänsä luokse, ja jos tilaa punkata on minulle asti, niin saatan lähteä sinne käymään. Ensi viikon tiistaina on Apocalyptican keikka, jonne olemme menossa Christinan kanssa. Lisää kurssikuvauksia tipahtelee, kunhan saan loputkin kurssit päälle. Edelleen houkuttaisi lähteä myös parin viikon päästä Bratislavaan katsomaan PoSin keikkaa, mutta yksin ei oikein viitsisi lähteä.

Oktoberfest

“Ein Prosit, ein Prosit der Gemütlichkeit!” Takana aivan uskomaton ja kauan odotettu reissu Oktoberfestille Müncheniin. Unitilanne reissun jälkeen kahdelta yöltä oli n. 2 tuntia, mutta onneksi tässä on ollut koko viikonloppu aikaa nukkua. Matka alkoi siis torstai-iltana Wien-Meidlingin juna-asemalta, josta nousimme meitä varten tilattuun omaan junaan, “Party Trainiin”. Junassa meille oli varattu kuuden hengen hytit, jotka käytännössä olivat pieniä koppeja, joiden seinistä sai käännettyä esiin makuulavetit (kolme päällekäin). Lisäksi junassa oli yksi kokonainen diskovaunu, jossa suurin osa matkasta sitten kuluikin. Olin varautunut ottamaan superpaljon valokuvia reissusta, mutta kun otin kamerani esiin, niin yllätys – akku oli loppu. Patterit oli vasta ladattu, eikä viimeksi kameraa käyttäessä tullut edes varoitusta virran vähäisyydestä! Argh! Tässä kirjoituksessa esiintyvät kuvat ovat Paulinen ottamia, eli kaikki kunnia hänelle, mutta tämä kirjoitus olisi tappotylsä ilman kuvitusta.

Ja nyt seuraa osuus joka kruunasi Oktoberfestin omalta osaltani täydellisesti! Kuulin nimittäin pari päivää ennen lähtöä että muutamat ihmiset olivat hankkineet teemaan sopivia asusteita; pojat takkeja, paitoja, hattuja ja eniten asiaan paneutuneet lederhoset, muutamat tytöt puolestaan dirndln, eli semmoisen perinteisen mekon, jollaisia lähes kaikki paikalliset käyttävä Oktoberfestilla. En ollut tullut edes ajatelleeksi tätä (mikä on outoa, koska yleensä olen aivan innoissani kaikista pukujutuista), mutta päätin välittömästi sijoittaa johonkin käytettyyn dirndliin. Kysyin siis Claralta lähtöpäivänä, että tietääkö hän jotain hyviä, edullisia second hand -kauppoja, josta voisin löytää dirndl:n. Clara pahoitteli, ettei oikein tiedä, mutta jos haluaisin, niin voisin lainata hänen dirndliään! Olin ihan onnesta soikeana, joskin hieman varautunut, sillä Clara ja minä emme ole aivan samankokoisia. Lähdimme suoraan koulusta koettamaan mekkoa – ja se oli aivan täydellinen! Olin niin onnellinen, ja tuskin uskoin todeksi, että Clara todellakin lainasi monen sadan euron arvoista pukuaan minulle! Ja tässä tulos:

Kuva on otettu junassa, sillä kaikki teeman mukaisesti pukeutuneet olivat jo vaihtaneet kostyyminsa ylleen.  Ihmisistä oli hauska ottaa kuvia kanssani, sillä vissiin blondina näytin kovastikin perinteiseltä münchenittäreltä. Hieman kirpaisi tämä tukan lyhyys, koska vanhalla volyymilla olisi saanut upeat palmikot. Tällä määrällä tukkaa sain aikaiseksi vain pienet nysät, joten päätin mieluummin jättää tukan auki. Sain kuulla Claralta myös hieman lisää dirndl:n käytöstä, sillä luulin että periaate on sama kuin suomalaisissa kansallispuvuissa: niitä on harvoilla ja niitä ei käytetä juuri koskaan. Clara kuitenkin kertoi, että niiden merkitys müncheniläisille on ehkäpä verrattavissa opiskelijoiden haalarikulttuuriin Suomessa; dirndl käytetään erilaisissa tapahtumissa, ja nuoret saattavat lähteä ne päällä bilettämään.

Junassa tarjoiltiin teeman mukaisesti olutta (muutakin oli saatavilla) ja ihmiset olivat huipputunnelmissa. Yöllä juna pysähtyi Salzburgissa ja ihmiset ryntäilivät innoissaan asemalle ottamaan “Hei-me-ollaan-käyty-Salzburgissa”-kuvia. Oli kivaa matkustaa yöllä, ja nähdä nukkuva Itävalta ja Saksa. Unta ei tosin saatu itse niin kovin paljon, sillä juhlinta jatkui myöhään ja kun vihdoin kömmimme nukkumaan, niin makuulaverit olivat mahdollisimman epämukavat. Aamu Münchenissä oli pilvinen ja sateinen, ja saimme kuulla, että meillä oli useita tunteja vapaa-aikaa ennen kuin Oktoberfest avaisi meille ovensa. Sekalaisen koomainen joukkomme lähti vaeltamaan ympäri Müncheniä, ja päädyimme Marienplatzille, Münchenin keskustaan. Tuijottelimme hetken Frauenkircheä, jonka jälkeen suuntasimme aamiaiselle läheiseen kahvilaan.

Kahdeltatoista hetkellisen harhailun jälkeen saavuimme vihdoin ja viimein Oktoberfest-alueelle  - ja ensi reaktio oli vau! Tulimme sisään huvipuistopuolelta, ja meitä ympäröi yhtäkkiä laitteiden ja kojujen sekamelska, sekä lukemattomia ihmisiä dirndleissä ja nahkahousuissa. Määränpäänä oli Löwenbräu Festzelt (tai se mikään teltta ollut, vaan ihan rakennus), josta meille oli etukäteen varattu pöytiä. Istahdimme alas ja saimme välittömästi eteemme litran tuopit (muuta kokoa ei edes tainnut olla tarjolla). Perässä seurasi pian puolikas kokonainen kana, joka oli ihanan pullea, rapea ja mehukas.

Tunnelma oli teltassa korkealla jo heti keskipäivästä lähtien. Oli ihana nähdä paikallisia pappoja ja mammoja dirndleissään, juomassa olutta ja yhtyessä innokkaasti tuttuihin juomalauluihin. Kymmenen minuutin välein toistui yhteislaulu “Ein Prosit, ein Prosit der Gemütlichkeit” – malja mukavuudelle, jonka jälkeen kaikki kilistelivät lasejaan ja meno jatkui. Sen verran aikaisin olimme kuitenkin liikkeellä, että pari poikkeusta lukuunottamatta kukaan ei tanssinut pöydillä, toisin kuin Clara oli etukäteen varoitellut. Alakerrassa soitettiin ja esiinnyttiin, mutta valitettavasti olimme parvella, emmekä nähneet paljoakaan. Meidän ilonpitomme sai hieman tylyn lopun, kun neljältä meidät häädettiin ulos teltasta (meidän pöytävarauksemme loppui, mutta silti ihmettelimme, ettemme saaneet edes jäädä sisälle). Onneksi sää oli tässä välissä kirkastunut kauniiksi auringonpaisteeksi ja jatkoimme istuskelua Löwenbräun ulkoterassilla. Meno ei ollut aivan niin kova, mutta mukavaa oli! Kun yritimme päästä sisään myöhemmin, kaikki paikat olivat niin täynnä, että emme yksinkertaisesti enää mahtuneet. Harmitti hieman, sillä illan pimetessä rupesi tulemaan vähän kylmä. Lähtiessä jäi sellainen olo, että tänne pitäisi tulla joskun ominpäin, että ehtisi rauhassa mennä ja katsoa, sillä alue oli aivan valtava, ja näimme siitä vain murto-osan.

Paluumatkalla tunnelma oli yleisesti ottaen hieman väsähtäneempi, mutta tunnelma junadiskossa oli silti yhä korkealla. “Das geht ab, wir feiern die ganze Nacht!” oli illan suosituin biisi. Perillä takaisin Wienissä olimme vasta kahdeksan maissa, joten nukkumaan pääsin vasta aamukymmeneltä. Vähäisistä yöunista huolimatta reissu oli aivan mahtava! Mietin lisäksi keinoja, joilla voisin kaapata Claran dirndlin omakseni, sillä se on aivan ihana. Mietin, että olisi tosi kiva ostaa sellainen matkamuistoksi, vaikka aika hintavahan se olisi.